tiistai 18. marraskuuta 2014

Päiväpeitteen vaivalloinen matka sänkyä kohti

Syvä huokaus. Elokuinen ideointi höyhenkuvioisesta päiväpeitosta vei minut aikamoiselle tripille, jossa koeteltiin erityisesti henkisiä voimavaroja. Ensin maalattiin kangasta ja etsittiin oikeita värisävyjä. Siihen meni pari viikkoa kaiken muun opiskelun ohessa, mutta siinä vaiheessa oli vielä hyvä flow päällä. Kässänopettajan vinkistä prässättiin tukikangas (suositus: alle, toteutus: päälle) ja sitten alettiin urakoida saksien kanssa. Illat tv:n ääressä kuluivat työn touhussa, sitten junamatkat ja kaikki liikenevät hetket koulussa. Kun muutama sata sulkaa oli leikattu, alkoi asettelu kankaalle ja miettiminen miten tämä hei oikeasti toteutetaan. Projekti kävi vaihe vaiheelta monimutkaisemmaksi ja projekti vei minua, en minä projektia. Aina kun kuvittelin, että tämä on tässä, ilmaantui uusi tarpeellinen työvaihe, joka vei kymmenisen tuntia. Hermojen kiristelyä ja epäuskoista naureskelua, että kyllähän tämä tästä...

Työssä paukahti loppujen lopuksi noin sata työtuntia täyteen. Joka toinen päivä olin sitä mieltä, että nyt tehdään jotain hienoa ja uniikkia, ja joka toinen päivä olin epätoivon alvareissa ja sadattelin mihin ihmeeseen olen oikein ryhtynyt. Ehkä kaikkein karuinta oli se, että sain päiväpeiton valmiiksi viimeisenä päivänä klo 16 mennessä enkä pitänyt siitä lainkaan. Peitto näytti karsealta sekä koulussa että kotona ja itse olin hermoromahduksen partaalla painettuani 5 viikkoa kaasu laudassa. Kaikki mahdollinen oli mielestäni mennyt vikaan, ei vähiten itse materiaalivalinnat. Lopussa kiitos ei todellakaan seisonut, saati maannut päiväpeitollani.


Tässä muutama kuva matkan varrelta, jospa näistä välittyisi edes jotenkin mikä valtava duuni tässä oli.

Miten sulat tulisi asetella kankaalle... entä kiinnittää?




Kaikki sulat piti kiinnittää yksitellen paikoilleen, jotta kankaan liikuttaminen oli mahdollista ja jotta ommellessa tiesi missä kunkin sulan paikka on. Nuppineulat loppuivat kättelyssä.


Ja kaikki tämä julmettu kangasmäärä vanuineen pitäisi niinkuin saada mahtumaan tuohon koneen pieneen aukkoon... 

Olin suurimman osan ajasta hautautuneena vällyjen alle

Ilta jo hämärtyy... Vapaa-aika, elämä - mitä se on? 

Kun kerta asuin ompeluluokassa, jouduin välillä malliksi muille. Tässä vintage-liikkeeseen tekeillä ollut kotelomekko ja juuri oikean kokoinen mallinukke.

Muutama miljoona tikkiä... Lankaa kului ja teollisuuskoneen hyödyt kävivät viimein kristallinkirkkaiksi.
  
Kaiken kruunasi todella huono idea tehdä peitolle pehmustettu kehys vaaleanpunaisista jämäkankaistani. Todella tuskallista tehdä, etenkin nurkat (en mene yksityiskohtiin, koska haluan unohtaa ne) ja karmean näköinen lopputulos... Väärät värit, lastenhuonemeininki.

Oli pakko alkaa tikata koko peittoa umpeen, sillä "siipien" väliset alueet kupruilivat ja peitto ei näyttänyt yhtenäiseltä eikä viimeistellyltä. Tämä oli taas takamus edellä puuhun -osastoa, ei sitä mitä oikeasti olisin halunnut. Alunperinhän peittoon ei pitänyt tulla minkäänlaisia tikkauksia, vaan sulkien olisi pitänyt väreillä hienostuneesti ilmassa (ilmeisesti pyhällä hengellä). Jos aikataulu olisi antanut periksi, olisin tässä vaiheessa tarvinnut pitkän tuumailutauon. Ennen kuin lähdin hetteiselle "tikataan kaikki" -polulle.


Tässä peitto on raahattu kotiin ja olen yrittänyt kuvata sitä parhaani mukaan piilottamalla pinkit reunat sängyn alle... Kamala angsti ja ahdistus, ei tästä tällainen pitänyt tulla.

Virheet hyppivät silmille, aargh

Okei, tästä kuvakulmasta melkein menettelee...

Yritys numero kaksi: pari kuukautta on kulunut, sänky on vaihtunut ja päiväpeitolle on kasattu kaikki siinä esiintyvän sävyiset tyynyt. Yritän siis stailata katastrofin piiloon ja kiinnittää huomion muualle. Katso, pupu!

Pupu sai kaulaan joulurusetin. Pinkki kynttilälyhty kustansi 20 senttiä Espoon kierrätyskeskuksessa. Stephen Fryn uusin, kolmas omaelämäkerta tarjoaa adjektiivien ilotulituksen.



Sydänkivi on aarteeni, se löytyi Brightonin rannoilta.

Helsingistä ilmaiseksi löydetty, eli dyykattu yöpöytä uudessa maalissaan. Vieressä lattialla syksyn lehtisaldo, suurin osa odottaa lukemistaan.






Entä onko peitto vieläkään täysin valmis? Ei ole, sillä purin siitä taustapuolen pois samalla kun pinkit reunat lähtivät veke. Valkoinen puuvillakangas on niin raskasta, että täytyy hankkia tilalle jotain todella kevyttä ja liukasta polyesteria. Mieluiten kyyhkysenharmaata, jos Jättirätistä sellaista löytyisi. Mietiskelen parhaillaan, voisiko samaisesta vaaleanharmaasta kankaasta leikata noihin valkoisiin väleihin lisää sulkia - vai antaisinko asian vaan olla ja tyytyä tähän... 


3 kommenttia:

  1. Toi päiväpeitto on ihana! Samoin kuin koko makkari. -Johanna

    VastaaPoista
  2. Tämä on kyllä paras ja jännittävin blogikirjoituksesi! On jo arvokas asia itsessään, että yleensäkin lähdit tekemään jotain näin valtavaa projektia. Eikä varmasti löydy maailmasta toista samanlaista päiväpeittoa.

    VastaaPoista